Kainalopallokorneri

Yliopistofutiksessa eletään juuri nyt jännittäviä aikoja. Viimeisillä runkosarjakierroksilla panokset kovenevat joukkueiden taistellessa paikoista vuodenvaihteen bowl-otteluihin. Kovissa paikoissa tietyt yksilöt nousevat isoon rooliin. He ovat johtajia, suunnannäyttäjiä. He kantavat vastuun kun muilta se ei onnistu. Heitä varten on Heisman Trophy.

Vuosittain maan parhaalle yliopistopelaajalle jaettava palkinto on nimetty erään amerikkalaisen jalkapallon pioneerin, John Heismanin, mukaan. Vaikka herra tekikin uskomatonta jälkeä pelatessaan 170-senttisenä ja 70-kiloisena linjamiehenä Pennsylvanian yliopistossa, hänen suurimmat ansionsa muistetaan valmentajana ja taustavaikuttajana. Hänen periksiantamattoman kulissien takana tehdyn työn tuloksena voidaan pitää mm. pelin tärkeimmän esi-isästään rugbysta erottavan pirteen, eteenpäinsyötön, sallimista vuonna 1906. Hän oli perustamassa Downtown Athletic Clubia, joka vuonna 1935 ensimmäistä kertaa palkitsi parhaan yliopistopalloilijan. Heisman tosin aluksi vierasti ajatusta nostaa yksi pelaaja joukkueesta ylitse muiden, mutta koki sen lopulta myös osaltaan koko joukkueen saavutukseksi. Heisman ei seuraavia palkittuja koskaan nähnyt, sillä hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli lokakuun 3:ntena 1936. DAC:n jäsenet päättivät yksimielisesti antaa palkinnolle hänen nimensä, jota se kantaa vielä tänäkin päivänä.

Nykyään Heisman Trophy on enemmän kuin palkinto. Se on instituutio, jokaisen akateemisen futaajan unelma. Sen voittaja on sankari, supertähti. Hänelle vain taivas on rajana ammattilaiskentillä. Palkinnon saajien listalta ei legendat lopu kesken: O.J. Simpson sai kunnian vuonna 1968. USC:n juoksutykki oli ensimmäinen ammattilaiskentillä 2000 jaardia kaudessa kipittänyt keskushyökkääjä. Kaksi vuotta myöhemmin palkittiin Stanfordin pelinrakentaja Jim Plunkett, joka oli tuleva johdattamaan Oakland Raidersin kahteen Super Bowl-voittoon. Tony Dorsett, vuoden 1976 palkittu, komeilee NFL:n juoksujaardien all time-listalla seitsemäntenä 12 739 jaardin saldollaan. Barry Sanders, samaisen listan kolmas 15 269 jaardilla, sai pytyn 1988 ja kolmen vuoden päästä sen sai Desmond Howard, historian ainoa Super Bowlin MVP:nä palkittu erikoisjoukkuespesialisti.

Ensi kuun kymmenes on totuuden hetki nykypäivän tähdenaluille. Ken on heistä parhain? Kuitenkin parempi kysymys kuuluu: keitä ovat “he”? Ketkä omaavat edes mahdollisuudet pystiin? Viime vuoden voittaja Matt Leinart on pelisuorituksillaan pitkään pysynyt ykköskandidaattina, mutta viime aikoina ei niinkään olla keskusteltu siitä, onko hän paras vaan siitä, saako hän voittaa. Historia tuntee vain yhden kaksi perättäistä Heismania valloittaneen. Archie Griffin, puolustajia pilkkanaan pitänyt Ohio Staten keskushyökkääjä valittiin parhaaksi vuosina 1974 ja 1975. Leinartin ohi on monissa veikkailuissa kohotettu Texasin yliopiston pelinrakentaja Vince Young, jonka vahva heittokäsi ja vikkelät kintut ovat pitäneet sekä hänet joukkueensa ykkösenä heitto- ja juoksujaardeissa että texasilaiset kiinni kansallisessa mestaruudessa. Haastajiakin on silti nousussa vielä kalkkiviivoille tultaessa. Leinartin joukkuekaveri USC:sta keskushyökkääjä Reggie Bush on jo aiemmin tiedetty huippujuoksijaksi, ja viime lauantaina hän päätti hieman alleviivata faktoja: 23:lla kannolla 294 jaardia ja kaksi maalia, 45 ja 50 jaardin siivuista. Vain Ricky Bell on 70-luvulla juossut yhdessä ottelussa enemmän. Olisiko tämä ollut juuri se viimeinen silaus?

Sitä mukaa kun kisaan ilmoittautuu uusia kasvoja, vanhat suosikit kuluvat pois. Alabaman heittotykki Brodie Croylea pidettiin vielä alkusyksystä vakavasti otettavana ehdokkaana, kun hän palasi kentälle viime kauden ennen aikojaan päättäneen loukkaantumisen jälkeen. Esitykset ovat kuitenkin heilahdelleet rajusti ja muutaman viimeisimmän pelin perusteella mies tuskin enää kärkikahinoihin mahtuu.

Niin suuressa maassa kuin Yhdysvallat löytyy uskomaton määrä lahjakkuuksia kainalopallon parista. Silti vain yksi voi kerrallaan viedä Heismanin. Hävinneiden tuskaa ehkä helpottaa tieto siitä, etteivät läheskään kaikki lajin kuolemattomatkaan nimet ole sitä koskaan saavuttaneet. Esimerkiksi runner-upien eli äänestyksen kakkosten joukosta voi löytää koko joukon pelimiehiä. Vuoden 1997 äänestyksessä kakkoseksi jäi Peyton Manning, joka on vuodesta toiseen osoittanut Hall of Fame-kaliiberin otteita. Vuoden 1992 voittajasta Gino Torrettasta ei juurikaan ole ammattilaskentillä kohistu, kakkoseksi jääneestä Marshall Faulkista ehkä hiukan enemmän. Vuonna 1983 tappion karvasta kalkkia nieli Steve Young, kuusi TD:a vuoden 1995 Super Bowlissa takonut Hall of Fame- pelinrakentaja. Vuotta aiemmin samaa lientä maisteli viiden loppuottelun ja kahden mestaruuden veteraani, Broncos-ikoni John Elway. Oman lukunsa ovat vielä ne herrat, jotka palkinto on kiertänyt vielä kauempaa. Tom Brady, kuudennen kierroksen varaus vuodelta 1999, kolmen sormuksen ja kahden MVP-tittelin haltija käy esimerkistä. Kuten myös ammattilaisten juoksujaardikuningas Emmitt Smith tai kaikki liigan vastaanottoennätykset kolmelle vuosikymmenelle ulottuvalla urallaan murskannut Jerry Rice. Eikä pystittä jääminen tuntunut hidastaneen edes Joe Montanaa…