Kainalopallokorneri

Vuoden ´83 pelinrakentajien kirous

Se oli hyvä vuosi. Ehkä kaikkien aikojen paras. Sinä vuonna NFL:n varaustilaisuudessa oli lahjakkuutta… ja sitä löytyi kaikille paikoille. Pallon kantajista löytyi kakkosvaraus Eric Dickerson, joka löi jo tulokaskaudellaan pöytään 1808 jaardia ja seuraavana uskomattomat 2105 rikkoen O.J. Simpsonin yhden kauden jaardiennätyksen. Laitahyökkääjistä ensimmäisellä kierroksella työpaikan sai myös yleisurheiluareenoilla mainetta niittänyt Willie Gault. Nippu kovan luokan linjamiehiä – Bruce Matthews, Chris Hinton, Jim Covert – jäi myös joukkueiden verkkoihin. Puolustuksiin hankittiin mm. seuraavia nimiä: Richard Dent, Darrell Green, Leonard Smith ja Terry Kinard. Tulokkaat alkoivat heti kirjoittaa uutta historiaa niin henkilökohtaisten tilastojen kuin joukkuesaavutusten puolella. Piakkoin alkoi sadella Super Bowl-sormuksia: esimerkiksi Chicago Bearsin vuoden ´86 voittojoukkueessa rymisteli peräti seitsemän vuoden ´83 tulokasta.

Tosin vuosien vieriessä yhtä pelaajaryhmää pääpalkinto tuntui kiertävän todella kaukaa: pelinrakentajia.
Tämä on sinänsä melkoinen tilastokummajainen, 1983 kun muistetaan myös “Pelinrakentajien vuotena” – eikä suotta. Ykkösvarauksen John Elwayn lisäksi ensimmäisellä kierroksella tulivat valituiksi Jim Kelly, Dan Marino, Tony Eason, Todd Blackledge ja Ken O´Brien. Yksilösuorituksillaan herrat tekivät kyllä nimeä, mutta Vince Lombardi Trophy lipui silti vuosi toisensa jälkeen toisten käsiin.

Ensimmäisenä onneaan pääsi kokeilemaan Marino. Miami Dolphins raivasi tiensä Super Bowl XIX:aan San Fransico 49ersia vastaan vuonna ´85 Marinon heittäessä 421 jaardia ja neljä maalia konferenssifinaalissa. Loppuottelussa delfiinien kohtaloksi osoittautui toinen tuleva legenda, pelinrakentaja Joe Montana sekä myös 49ersin puolustus, joka likimain nollasi miamilaisten pelottavan heittoaseen. Tämä jäikin lopulta Marinon ainoaksi loppuotteluvisiitiksi. Uskomattomat 61,361 heittojaardia ja 420 maalia kasannut yhdeksänkertainen Pro Bowl-valinta lopetti 17 vuoden huikean ammattilaisuransa vuonna 1999, asettaen samalla merkkipaaluja, jotka säilyvät isältä pojalle. Esimerkiksi hänen yhden kauden heittomaaliennätys – 48 täysosumaa – kesti 19 vuotta. Vain sormus jäi puuttumaan.

Seuraavaksi vuoden ´83 tulokkaiden kunniaa lähti puolustamaan Tony Eason, joka vei New Englandin loppuotteluun heti seuraavan kauden päätteeksi. Easonin osa ei tosin ollut kadehdittava, sillä historian lehdille isoin kirjaimin painettu Chicago Bearsin tuon kauden puolustus retuutti patriootteja kuin kuorisankoa. Loppulukemiksi kirjattiin 46-10. Niin ikään Easonille tämä oli ainut kerta finaalissa. Hänelle ja Marinolle kävi silti paremmin kuin Blackledgelle ja O´Brienille, jotka eivät koskaan edes päässeet lopputaistoon.

Sitten estradille astuivat Elway ja Kelly. Alunperin Baltimore Coltsin varaama Elway ei kuitenkaan viihtynyt joukkueessa, ja kovan taistelun jälkeen hänet kärrättiin Denver Broncosiin paria veteraania ja ensimmäisen kierroksen varausvuoroa vastaan. Helpotuksesta huokaistuaan Coltsin sikariporras alkoi pian taas päästellä ärräpäitä kun “ongelmalapsi” pääsi vauhtiin uudessa joukkueessaan. Vuonna ´88 Broncos eteni vakuuttavasti loppuotteluun, mutta NY Giants oli tuolloin parempi. Elway ei tästä tosin lannistunut, vaan johdatti joukkonsa finaaliin kaksi kertaa seuraavan kolmen vuoden aikana – vain ottaakseen turpaansa kaksi kertaa uudestaan. Viimeisen selkäsaunan antoi tuttu mies: Joe Montana käytti nuorta prospektia ovimattonaan vuoden ´90 verilöylyssä, kun legendan viisi heittomaalia pohjustivat 49ersin 55-10-voiton.

Jos Elwayn epäonni vaikutti uskomattomalta, se ei edes vetänyt vertoja Kellyn vaikeuksille. Mies oli Buffalo Billsin varaamana kuitenkin valinnut kilpailijaliiga USFL:n tarjouksen paremman peliajan toivossa. Liiga kuitenkin kuopattiin parin vuoden jälkeen, ja juuri ennen kautta ´86 Kelly allekirjoitti sopimuksen Billsin kanssa. Hän raivasi tiensä joukkueen aloittavaksi pelinrakentajaksi ja vuonna ´91 he olivat Super Bowlissa Giantsia vastassa. Tasainen peli ratkesi vasta aivan loppumetreillä, kun Bills pääsi pisteen tappioasemassa yrittämään potkumaalia 47 jaardista seitsemän sekuntia ennen loppuvihellystä. Potkaisija Scott Norwood kuitenkin täräytti nahkakuulan pari metriä oikean tolpan ohi ja Giants vei sormukset. Tämän lähemmäs pokaalia Kelly ei koskaan päässyt. Tuo ottelu oli tuleva olemaan vain prologi siinä traagisessa näytelmässä, jonka pääosissa Mr. “No-Huddle Offense” kärvisteli: Kellyn johtama ja Thurman Thomasin sekä Andre Reedin tähdittämä hyökkäys kantoi Billsin loppuotteluun vielä kolmena seuraavana vuonna, mutta Washington Redskins vei pidemmän korren vuonna ´92, ja sitten tulivatkin jo Troy Aikman ja Dallas Cowboys.

Vuoden ´83 pelinrakentajien saldo 90-luvun puolivälissä oli lohduton: neljä heistä oli ollut yhteensä yhdeksän kertaa loppuottelussa eikä voittanut kertaakaan. Näytti jo siltä, että ehkäpä liigahistorian kovanimisimmän draftin pelinrakentajat jäisivät kokonaan ilman suurta voittoa. Kunnes…

…vanha nousi vielä viimeiseen taistoon. John Elway äityi kaudella ´97 hurjaan vireeseen. 37-vuotias veteraani ehti vielä ennen uransa viimeistä iltahuutoa Super Bowliin – ja voittaa sen! Ei siihen loppujen lopuksi vaadittukaan kuin kaksi valmentajaa ja Terrell Davisin, 2000 jaardia kipittäneen juoksutykin. Niin – sekä 15 vuotta ja 516 säkkiä… Ja niin kuin suomalainen mies jatkaa vielä vartin juotuaan muun seurueen pöydän alle, Elway vei pystin vielä seuraavanakin vuonna. Varmuuden vuoksi.

Vaikka Elwaysta lopulta tuli ainoa Super Bowlin voittanut vuoden ´83 pelinrakentaja, ei se suuremmin himmennä sitä vaikutusta, joka tuon vuoden tulokkailla ammattilaiskentillä oli. Elwayn lisäksi Marino ja Kelly on jo valittu Hall of Fameen. Muista Dentille, Greenille ja Matthewsille se on vain ajan kysymys. Ja jos tuo sormuksen puute alkaa Marinoa ja Kellya kovasti riivaamaan, lohtua voipi hakea vaikka Dickersonilta: Kunnian Hallissa hänkin on – ja ilman sormusta….