Kainalopallokorneri

Sen vaatimattomat juuret ovat kaukana 60-luvulla. USA:ssa oli tuolloin käynnissä jenkkifutissota: kaksi kilpailevaa ammattilaisliigaa, AFL ja NFL, taistelivat verisesti pelaajista, katsojista, markkinoista - eli rahasta ja sitä kautta henkiinjäämisestä. Tilanne oli sietämätön, ja molemmin puolin tiedettiin, että tällä tavalla toinen kuolee väistämättä pois jättäen toisen katastrofaalisiin talousvaikeuksiin. Niinpä liigojen isot pojat Lamar Hunt ja Pete Rozelle istuivat samaan pöytään pohtimaan. Tuloksena oli välirauha: vuodesta 1967 alkaen pelattaisiin vuosittain ottelu liigojen parhaiden välillä, jossa ratkaistaisiin lajin maailmanmestari.

Löyhästä sovusta sikisi kuitenkin hyvää: “First World Championship Game AFL vs NFL”-nimellä kulkenut vuoden 1967 ottelu pelattiin Los Angeles Coliseumilla liki 62000 silmäparin edessä. NFL:n voittaja Green Bay Packers nuiji AFL-mestari Kansas City Chiefsin lukemin 35-10. Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta perinne oli syntynyt, ja jo seuraavana vuonna pelattiin Super Bowl 2. Packersista tuli heti toisessa ottelussa ensimmäinen kahteen peräkkäiseen Super Bowl-voittoon yltänyt joukkue sen kukistettua Oakland Raidersin 33-14. Yleisömenestyksen huumassa Hunt Ja Rozelle löivät lopulta kättä päälle: vuodesta 1970 AFL ja NFL yhdistyivät NFL:ksi, ja sen kahden konferenssin AFC:n ja NFC:n mestarit ovat siitä lähtien pelanneet loppuottelussa.

Ottelu itsessään on Yhdysvaltain arvostetuin urheilutapahtuma, ja sen voittajat ovat kansan silmissä Jumalasta seuraavia…ylöspäin. Se on myös amerikkalaisen urheilukulttuurin raadollisuuden näkyvin todiste. Jos menee kysymään keneltä tahansa jenkkifutarilta PW-, high school- tai yliopistojoukkueesta mikä olisi hienoin hetki futisuralla, vastaus on liikuttavan yksimielinen: voittaa Super Bowl. Jos taas kysyy mikä olisi pahinta, vastaus on yhtä nopea: hävitä Super Bowl. Sinne pääseminen on samalla yhtä juhlaa ja yhtä helvettiä. Mukanaolo tapahtumassa on varmasti niitä asioita, joita ei kukaan koskaan unohda. Mutta kun näissä bileissä ei kakkossijoja ole. On vain voittajia, jotka muistetaan, sekä häviäjiä, jotka unohdetaan. Siksi se on helvetti: jos Super Bowliin pääsee, se pitää myös voittaa.

Kaikille Super Bowl ei kuitenkaan edusta niinkään urheilun juhlaa kuin maailmanluokan musiikkishow´ta. Vaikka suurin osa toki pitää puoliaikashow´ta vain jääkaappitaukona, on puoliaikajuhlallisuudet nykyään yhtä olennainen osa tapahtumaa kuin itse peli. Kuten ottelukin, show´n alku oli vaatimaton: yliopistojen orkestereiden paukutuksesta ja historiallisten sotanäytelmien ruudikatkusta ollaan tultu pitkä matka tähän päivään. TV ja viihdeteollisuus alkoivat tajuta ottelun markkina-arvoa 80-luvulla, ja sen jälkeen estradille on marssitettu toinen toistaan nimekkäämpiä megastaroja. Mm. Michael Jackson, Sir Paul McCartney, Shania Twain, Diana Ross, U2, Stevie Wonder ja Phil Collins lukeutuvat siihen harvaan ja valittuun joukkoon, joka on päässyt esiintymään puoliaikashow´ssa kymmenien tuhansien paikallaolijoiden ja satojen miljoonien TV-katsojien edessä. Tänä vuonna siihen joukkoon liittyy Rolling Stones.

Niistä on tultu pitkä matka nykyiseen malliin. Puoliaikashow´n järjestämisestä kilpaillaan kuin olympiaisännyydestä, ja suurtapahtumien järjestäjät esittelevät toinen toistaan vaikuttavampia suunnitelmia. Show´n suunnittelu ja valmistelut ovat hurja ponnistus, ja lopullinen toteutus, vaikkakin näkyvin osa, on vain mikroskooppinen osa koko mahtiprojektia. Pelaajien juostessa puoliajalle alkaa hirvittävä kuhina suurten esiintymislavojen kokoamiseksi. Tonnien palkkirakenteet ja satojen kilometrien johtoviidakko nousee tuhansien asiantuntijoiden ja vapaaehtoisten joukon käsissä pystyyn 15 minuutin nyrkkisäännöllä: vartti rakentamista, vartti viihdettä ja vartti purkua. Viivästyminen merkitsee show´n ja ottelun myöhästymistä, mikä ei ole hyväksyttävissä. Ja vaikka kaikki menisikin tässä vaiheessa putkeen, kukaan ei vielä voi taata itse show´n tapahtumia, kuten vuonna 2004, jolloin kohtuu nimekkäästä esiintyjäkaartista huolimatta suurimmaksi tähdeksi nousi Janet Jacksonin rinta…

Super Bowlista on kuitenkin vuosien saatossa tullut enemmän kuin vain ottelu tai show. Se on ilmiö. Viihdeteollisuus ja TV ovat olleet merkittävässä asemassa ottelun muotoutuessa sellaiseksi tapahtumaksi kuin se nykyään on. Silti periamerikkalaisen lajin periamerikkalainen asetelma periamerikkalaisimmalla tavalla esitettynä on niin periamerikkalaista ettei rapakon tällä rannalla kenekään kupoliin tahdo mahtua. Supersunnuntai on Supersunnuntai vain USAssa.