Kainalopallokorneri

Teräskaupungin miehet tulevat taas. Kuudennen kerran historiansa aikana Super Bowliin selviytynyt joukkue on yksi NFL:n menestyneimmistä kautta aikojen. Neljästi Vince Lombardi Trophyn vieneenä se on yhden voiton perässä San Fransisco 49ersia ja Dallas Cowboysia. Aina ei silti ole mennyt näin hyvin.

Arthur “Art” Rooney Jr. osti uudenkarhean Pittsburgh Pirates-joukkueen vuonna 1933 2500 dollarilla. Vuonna 1940 Rooney päätti tehdä joukkueestaan kiinteän osan kaupunkia ja antoi sille uudeksi nimeksi “Steelers” muistuttamaan kotikaupunkinsa asemasta maan suurimpana teräksen tuottajana. Nimenvaihto ei tosin tuonut menestystä vuosikausiin. Itse asiassa Steelers ehdittiin monesti nimetä parhaaksi joukkueeksi, joka ei kuitenkaan koskaan voittanut mitään.
Sitten tuli päävalmentaja Chuck Noll sekä lopulta vuosi 1972. Musta-kulta-asuiset olivat ensi kertaa pudotuspeleissä sitten vuoden 1947 ja vastassa aina vaarallinen Oakland Raiders. Viime minuuteille asti pyristellyt Steelers oli tappiolla 6-7 runsas minuutti ennen loppuvihellystä. Pelinrakentaja Terry Bradshaw peruutti heittoon neljännellä yrityksellä. Paineen alla hän kiskaisi pallon kohti keskushyökkääjä John “Frenchy” Fuquaa. Oaklandin takakenttä pääsi väliin, ja pallon kimmottua Frenchyn ulottumattomiin alkoivat jo voitonjuhlat. Tulokaspelaaja Franco Harris oli kuitenkin kuvionsa jo juostuaan hereillä loppuun asti: hän nappasi pallon kengänkärjellään syliin ja kipitti läpi hölmistyneen Raiders-puolustuksen pohjiin asti. Pienen torikokouksen jälkeen maali hyväksyttiin, ja peli jäikin historian kirjoihin nimellä “Immaculate Reception”, virheetön koppi. Pittsburgh otti näin joukkueen historian ensimmäisen pudotuspelivoiton - 39 vuotta perustamisensa jälkeen. Art Rooneykin olisi varmasti huutanut äänensä käheäksi pelin nähdessään - ellei olisi hetkeä aiemmin poistunut aitiostaan pukusuojiin valmiina lohduttamaan pelaajiaan niukan tappion jälkeen…

Vaikka Steelersista tulikin AFC:n finaalissa Miami Dolphinsin seuraava uhri heidän marssittua tappiottomina läpi koko kauden, Raiders-voitto ja Harrisin temput olivat uuden ajan alku. 70-luku, “Steel Curtain Era”, oli aika, jolloin kaikki vuosikymmenenten katkerat pettymykset hyvitettiin korkojen kanssa. Tuona aikana Steelers pääsi pudotupeleihin kahdeksan kertaa peräkkäin, voittaen oman AFC Central-divisioonansa seitsemän ja koko konferenssin neljä kertaa. Myös niinä neljänä kertana, kun se oli mukana Super Bowlissa, se myös voitti sen: vuonna 1975 Minnesota Vikingsin, vuosien 1976 ja 1979 unohtumattomissa trillereissä Dallas Cowboysin sekä 1980 LA Ramsin. Tuo kullanhohtoinen aika toi myös Hall Of Fameen lisää legendoja: yhteensä yhdeksän pelaajaa, valmentaja Nollin sekä vanhan Artin.

80-luku oli teräskaupungissa vaikeaa aikaa. Neljät pudotuspelit toivat vain yhden konferenssin loppuottelun kauden 1984 päätteeksi. Joku muu joukkue olisi voinut pitää tätä jopa menestyksenä, mutta historian ensimmäiselle ja sen ajan ainoalle nelinkertaiselle Super Bowl-voittajalle se oli kuin yhtä pitkää juhlien jälkeistä krapula-aamua. Art Rooney kuoli 1988 ollessaan 87-vuotias. Hänen poikansa Dan Rooney jatkoi isänsä jalanjäljillä. Vanhan omistajan kuolema oli kova paikka joukkueelle, jota ammattilaisfutiksen horjumaton soihdunkantaja oli johdattanut läpi vuosikymmenten epäonnen lopulta kuolemattomien nimien joukkoon. Yksi liikuttavimmista hetkistä on varmasti ollut, kun vuonna 1975 ensimmäisen Super Bowl-voiton jälkeen Rooneyn tultua pukusuojaan mukaan juhliin pelaajat luovuttivat hänelle ottelun pelipallon, kunnianosoitus, joka yleensä annetaan joukkueen sisäisellä päätöksellä parhaalle pelaajalle.

90-luku alkoi haikeissa tunnelmissa, kun legendaarinen päävalmentaja Noll päätti lopettaa 39-vuotisen uransa sivurajalla kauden 1991 jälkeen. 23 perättäistä vuotta joukkueen peräsimessä olivat tuoneet Pittsburghiin roimasti mainetta vaikka viimeisimmästä suuresta voitosta olikin kulunut jo yli vuosikymmen. Nollin suuria saappaita lähti täyttämään Bill Cowher, josta tuli 34-vuotiaana nuorin NFL-päävalmentaja. Miehen alaisuudessa alkoi uusi menestystarina teräskaupungissa: heti kaudella 1992 Steelers voitti oman divisioonansa ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen. Tämä oli lähtölaukaus kuuden vuoden play-off-putkelle, jonka kirkkaimmaksi kruunuksi nousi Steelersin esiintyminen Super Bowlissa vuonna 1996 16 vuoden tauon jälkeen. Valitettavasti Troy Aikman ja kumppanit olivat vielä vedossa, ja Steelers joutui ensi kerran historiansa aikana nöyrtymään loppuottelussa.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa Steelersilla oli takana kaksi penkin alle mennyttä kautta, ja kansa janosi menestystä. Kausi alkoi kuitenkin kolmella tappiolla ja edes huima loppukiri vuoden loppua kohti ei tuonut play-off-paikkaa. Kausi 2000 päättyi kotivoittoon Washington Redskinsia vastaan sekä haikeisiin eron kyyneliin, kun joukkue ja fanit yhdessä hyvästelivät rakkaan kotikentän Three Rivers Stadiumin. Se oli palvellut joukkuetta 30 vuotta ja nähnyt suurimmat voitonhetket ja katkerimmat tappiot. Seuraava kausi toi uuden stadionin, Heinz Fieldin, sekä uuden vaihteen. Joukkue eteni pudotuspeleihin ja aina konferenssifinaaleihin, jossa New England Patriots kuitenkin kukisti Steelersin matkallaan Super Bowlin voittoon. Sama skenaario totetui myös viime vuonna…

Tämä kausi oli jo vähällä loppua runkosarjaan, mutta joukkue nappasi lopulta viimeisen pudotuspelipaikan. Sitten alkoi putki: Cincinnati Bengals kaatui 31-17, viime aikojen pudotuspelien vakiovieras Indianapolis Colts voitettiin niukasti 21-18 sekä konferenssifinaalissa Denver Broncos 34-17. Steelers on ensimmäinen konferenssissaan viimeiseksi sijoitettu play-off-joukkue Super Bowlissa - voittaen matkallaan koko konferenssin kärkikolmikon! Ja tähän kaikkeen löytyy yksi vahva motiivi: “Give The Bus the ring!” Jerome Bettis, 34-vuotias all-time-juoksujaardilistan viitonen ja Steelers-ikoni pelaa tällä hetkellä 13:tta ja todennäköisesti viimeistä kauttaan. Mikään ei varmasti olisi veteraanille parempi läksiäislahja kuin Super Bowl-sormus…