Kainalopallokorneri

Jos Steelers ja Seahawks saisivat kumpikin ikäänsä vastaavat ihmishahmot, saattaisi Steelers hivenen kuittailla: “Hei, älä kloppi rupea mulle! Mä pistelin tanssiaisten kuningatarta kun sä vielä pyörit vaipoissa!”

Niin, vuonna 1976 Tampa Bay Buccaneersin kanssa liigataipaleensa aloittanut Seattle Seahawks otti tosissaan vasta ensiaskeliaan ammattilaissarjassa, kun Pittsburgh Steelers samalla eli joukkueen historian parasta aikaa. Seattlessa oli ajatus omasta ammattilaisjoukkueesta itänyt jo vuosikymmeniä, kuten myös sen uudesta kotikentästä, katetusta stadionista. Ja kun NFL hyväksyi seattlelaisten hakemuksen joukkueesta, niin varmistui myös kotiareenaksi liki 65000-paikkainen Kingdome.
Ensimmäinen kausi sujui totuttelun merkeissä voittosuhteella 2-12. Seuraavaksi kaudeksi Jack Paternon luotsaama joukkue vaihtoi AFC-konferenssiin, mutta vasta 1978 Seahawks pääsi kunnolla voittojen makuun 9-7-suhteellaan. Pudotuspelejä saatiin kuitenkin odottaa aina vuoteen 1983 asti. Pelaajalakon typistämän kauden 1982 ollessa vielä kesken Paterno sai kenkää. Seuraajaksi hankittiin Chuck Knox, jonka johdolla Seahawks marssi wild card-ottelusta aina konferenssifinaaliin. Jalkoihin jäivät sekä Denver Broncos että vastikään tulevaisuuden tähti Dan Marinolla vahvistunut Miami Dolphins. LA Raiders tosin laittoi pisteen tuhkimotarinalle matkallaan Super Bowlin voitajaksi. Seuraavana vuonna Seahawks kuitenkin maksoi potut pottuina voittamalla hallitsevan mestarin wild card-kierroksella. Knoxin johdolla joukkue pääsi jatkopeleihin vielä 1987 ja 1988, jälkimmäisenä vuonna ensimmäisen kerran AFC Western-divisioonan mestarina, mutta kauden 1983 konferenssifinaalipaikan uusimiseen se ei kyennyt.

80-luvun Seahawks-tähtiä olivat keskushyökkääjä Curt Warner sekä laitahyökkääjä Steve Largent. Vuoden 1983 legendaarisesta varaustilaisuudesta Seahawksin haaviin jäänyt Warner takoi heti tulokaskaudellaan AFC:n parhaat juoksujaardit, mutta loukkaantuminen pilasi miehen koko seuraavan kauden. Kaudella 1986 herra rymisteli jälleen konferenssin juoksutilaston ykköseksi 1481 jaardilla, mutta Super Bowl-haaveet kaatuivat aina viimeistään pudotuspelien toiselle kierrokselle. Viimeisellä ammattilaiskaudellaan 1990 Warner keräsi LA Ramsin paidassa seitsemässä ottelussa vielä 137 jaardia.

Steve Largentia pidetään yhtenä 80-luvun parhaista laitahyökkääjistä. Seahawksissa sen perustamisesta asti pelannut Largent ei 178-senttisenä ja alle 80-kiloisena mitenkään koolla pilattu ollut, mutta teki silti uransa aikana selvää miltei kaikista sen aikaisista pelipaikkansa ennätyksistä. Hänellekään, kuten ei Warnerillekaan, eivät jalkapallojumalat koskaan suoneet sitä suurinta palkintoa, mutta sen sijaan likipitäen kaiken muun: ennen viimeistä kauttaan 1989 hän missasi vain neljä ottelua loukkaantumisten takia, ja lopettaessaan tuona vuonna hänen 819 kiinniottoaan, 13089 kiinniottojaardiaan, 100 maalia, 8 yli 50:n maalin sekä 10 yli 1000 jaardin kauttaan että 177 vähintään yhden kopin perättäistä otteluaan olivat kaikki liigan ennätyksiä. Näissä kaikissa kategorioissa hän on edelleen all-time-listojen kymmenen parhaan joukossa! Upea ura sai kruununsa vuonna 1995, kun hänet valittiin ensimmäisenä Seahawks-pelaajana Hall of Fameen. Ei huonommin kaverilta, jonka Houston Oilers “dumppasi” tulokasjoukkueeseen liian pienenä pelaajana…

90-luvulla alkoivat sitten vaikeat vuodet. Joukkue ei selviytynyt kertaakaan pudotupeleihin, ja taustoissa ovet kävivät. Vuonna 1988 joukkueen osake-enemmistön haalinut Ken Behring toi organisaation pääjohtajaksi Tom Floresin, miehen Raidersin kahden Super Bowl-voiton takaa. Kaudella 1992 Flores palasi valmentajan tehtäviin, mutta edes hän ei pystynyt joukkuetta menestykseen luotsaamaan. Siinä epäonnistui myös vuonna 1995 Floresin korvannut entinen Miamin yliopiston käskyttäjä Dennis Erickson, ja huhut joukkueen myymisestä toiseen kaupunkiin vain voimistuivat. Lopulta Paul Allen osti joukkueen vuonna 1997 luvaten pitää sen kotikonnuillaan, ja vuonna 1999 hän hankki sivurajalle nykyisen päävalmentajan Mike Holmgrenin. Kaudeksi 2002 Seahawks vaihtoi taas konferenssia Houston Texansin liittymisen takia tehdyn uusjaon vuoksi, ja seuraavalla kaudella, 15 vuoden tauon jälkeen, joukkue selvisi pudotuspeleihin.

Kulunut kausi on ollut kirkkaasti joukkueen historian menestyksekkäin. NFC:n runkosarjan 13-3-suhteella vienyttä ryhmää ei juurikaan koeteltu pudotuspeleissä, vaikka se joutuikin pelaamaan miltei koko ottelun Washington Redskinsia vastaan ilman keskushyökkääjä Shaun Alexanderia. Konferenssifinaalissa Carolina Panthers jäi kyydistä jo puoliaikaan mennessä. Alexander on koko kauden kipittänyt urakalla ennätyksiä nurin, ja esitykset toivatkin hänelle liigan MVP-tittelin. Matt Hasselbeckin johtama hyökkäyskone ja timantinkova puolustus ovat liigan parhaimmistoa, mutta riittävätkö ne tuomaan joukkueelle sen ensimmäisen Super Bowl-voiton? Steve Largent ja kumppanit varmasti mielellään näkisivät sen…