Kainalopallokorneri

“Miksi ihmeessä futistähdet sekoilevat?” Joose sen sanoi. Miltei viikottain saadaan lukea amerikkalaismediasta jenkkipallotähtien vapaa-ajan toikkaroinneista, joissa tyypillisimmät vieraat ovat koko tajuntaa laajentavien kemikaalien kirjo, useita kertoja sekunnissa laukeavat aseet ynnä muut lakien ja moraalien rajoille takapuolta näyttävät tempaukset. Välillä tuntuu siltä että ainoa ero pallopoikien ja “oikeiden” rikollisten välillä on että urheilijoille annetaan symboolinen läpsy poskelle pelikieltojen muodossa ja taviksille vuosikausien pyttyreissu.

Ennen kuin viedään kynttilä vakan alle, sanottakoon että meitä on moneen junaan ja jotkut jäävät vielä asemalle. Kuten isäukkoni tapaa sanoa, huoria ja hevosvarkaita löytää joka suvusta, jos vain jaksaa tonkia. Kyllähän me taviksetkin osataan pahennusta herättää. Jotenkin vain tuntuu siltä että NFL:n pelaajapiirissä tapahtuu henkilömäärään suhteutettuna karmea määrä sitä sun tätä.

Mikä siinä sitten on ettei osata elää ihmisiksi? Onko se raha, joka sekoittaa jotkut keskiluokkaa alempaa lähteneiden slummipoikien päät? Tai maineen mukanaan tuomat uhkean figuurin omaavat bändärit, jotka kullan ja kimalluksen toivossa kilvan tunkevat tähden sängynlämmitäjäksi?

Tässä taannoin katselin “Coach Carter”-leffan. Pidin rainasta ihan kokonaisuudessaan mutta erityisesti yksi asia jäi elokuvasta mieleen. Valmentajan suljettua liikuntasalin pelaajien huonon koulumenestyksen takia yhteisö raivostui hänelle. Carter puolusti toimintaansa sanoen yrittävänsä opettaa nuorille ettei säännöistä voi luistaa urheilun takia. Hänen mukaansa jos nuoret oppivat sen urheilussa, ei kestä kauaa kun he tekevät niin siviilissäkin.

Onko NFL-tähtien sekoilu siis jo äidinmaidossa opittua? No ajatellaanpa: Jenkkimaan syrjäkylillä sijatsevan pienen high schoolin futisjoukkue löytääkin riveihinsä yhtäkkiä hurjan murrosikäisen atleetin: tornitalon kokoinen mutta silti gepardin lailla liikkuva tukimies, tuulennopea öljylanne keskushyökkääjäksi tai pallon tiiliseinän läpi kiskaiseva pelinrakentaja. Hän on tähti, joka jättää kaikki muut pelaajat varjoonsa. Valitettavasti koulunkäynti ei vain satu olemaan seuraavan Ray Lewisin parhaita puolia. No eipä se mitään: mitä sitten jos jakolasku hiukan takkuaa tai jos hän tosissaan uskoo Gettysburgin taistelun käydyn intiaanien ja eskimoiden välillä. Rajojahan voidaan aina siirtää, kunhan vain jaardeja kertyy ja säkkisaldo kilisee. High school-tähdestä tulee huippu yliopistossa, missä koulunkäynti on kuin auringonpimennys: harvinaista ja aina yhtä ihmeellistä. Ammattilaiskehiin siirtyvä maistaa mainetta ja mammonaa oikein kunnolla eikä mikään ole enää kiellettyä. Jos sitten vaikka tulee kostean illan jälkeen hiukan tehtyä sileää jälkeä oman luksus-Escaladen ratissa tai yhden illan puuhailun jälkeen alkaa jonkun satunnaisen tytön vatsa pyöristyä, ei muuta kuin soitto managerille, joka hoitaa häiriötekijät.

Aika hurjaa vai mitä? Myönnetään että pientä populistista karrikointia tuli käytettyä mutta silti. Tälläistä tapahtuu ja koko ajan. Jo nuoresta pitäen annetaan ymmärtää että kunhan rahvas huutaa nimeä kentällä, kaikkea muuta voidaan hiukan rukata. Miten siinä saa sitten minkäänlaista kosketusta todelliseen maailmaan?

Tämä on vain yksi mielipide eikä sovi kovin suuria yhtäläisyysmerkkejä vedellä. Yleistäminen on väärin niitä pelaajia kohtaan, jotka hoitavat hommansa esimerkillisesti. Valitettavasti vain muutama mätä omena uhkaa pilata koko sadon. Ei siis juuri kannata ihmetellä miksi lajin stereotypiat istuvat tiukassa täällä rapakon toisellakin rannalla.

Toivotaan että herra Goodel saa rettelöitsijät ruotuun. Ihan vain senkin takia ettei taas tarvitse Supersunnuntaiaamun Aamulehdestä lukea toimittajan vuodatusta horkkahörhöjen lajin idioottimaisuudesta…