Kainalopallokorneri

Vuonna 1925 liigaan liittynyt New York Giants oli yksi viidestä samana vuonna mukaan lähteneistä joukkueista. Historian taival on kuitenkin ollut kivinen, ja tänä päivänä Giants onkin ainoa tuona vuonna liittyneistä, joka vielä on toiminnassa.

Alkuajat lupasivatkin hyvää joukkueen saavuttaessa ensimmäisen NFL:n mestaruutensa jo kolmantena kautenaan 1927. Vuosikymmenen vaihde oli kuitenkin raskasta aikaa, ja joukkue pääsikin voiton makuun vasta 1930-luvun jälkipuoliskolla. Hall of Fame-valmentajan Steve Owenin aikana 1933-1946 Giants oli liigan ehdottomia kärkijoukkueita: se selvisi pudotuspeleihin kahdeksan kertaa ja vei mestaruuden kausina -34 ja -38. Sodan jälkeinen aika toi pientä krapulaa menestykseen, ja tarvittiinkin sellaisia aikansa tähtiä kuin keskushyökkääjä Frank Gifford ja tukimies Sam Huff nostamaan joukkue takaisin mestaruuksien tielle. Kausi 1956 päättyikin kullanhohtoisesti. Tuon vuoden joukkueesta voisi tehdä ihan oman sivunsa histrorian kirjoihin: edellä mainittujen Giffordin ja Huffin lisäksi kentällä hyörivät mm. puolustuksen linjan pienisuurimies Andy Robustelli, keskushyökkäjä Alex Webster ja hyökkäyksen linjan atleetti Roosevelt Brown. Lahjakkuutta löytyi myös sivurajalta: hyökkäystä valmensi tuleva Green Bay Packers-ikoni Vince Lombardi, ja puolustusta valvoi tulevaisuudessa Dallas Cowboysin menestykseen nostava Tom Landry.

Kaikesta potentiaalista huolimatta vuoden -56 mestaruus jäi joukkueen ainoaksi. Edes huippupelinrakentaja Y.A. Tittlen hankinta vuonna 1960 ei kaikkein kirkkainta tuonut. 50- ja 60-lukujen taitteessa Giants pelasi viidessä liigan loppuottelussa häviten ne kaikki, mukaan luettuna vuoden 1958 jo kulttimaineeseen nousseen klassikon. 60- ja 70-luvun Giants punnersi tappiollisissa merkeissä: vanhat ratsut alkoivat ikääntyä, ja pudotuspelit alkoivat käydä yhä harvinaisemmiksi. Aikakauden murhetta kuvaa täydellisimmin kaudella 1978 pelattu ottelu Philadelphia Eaglesia vastaan. Giants johti sekunteja ennen peliajan päättymistä, ja polven ottaminen olisi helposti riittänyt voittoon. Valmennus päätti kuitenkin juosta, ja seuranneen rähmäyksen koppasikin muuan Herman Edwards, joka saman tien palautti sen pohjiin.

Aikakauden ainoisiin valonpilkahduksiin kuului uusi stadion. Jo 70-luvun alussa alkaneen projektin tarkoituksena oli viimeinkin saada joukkueelle ikioma kotiareena, sillä perustamisestaan alkaen Giants oli aina pelannut “lainakentillä”, tyypillisimmin kaupungin baseball-joukkueiden stadioneilla. Rakennusurakan aikana joukkue ehti lainata vielä Yale Bowlia sekä Shea Stadiumia kunnes vuonna 1976 New Jerseyn East Rutherfordissa avattiin Giants Stadium.

Vuonna 1979 alettiin hitaasti ottaa askeleita kohti parempaa: varaustilaisuudessa joukkue nappasi liki tuntemattoman pelinrakentajan Phil Simmsin. Kaksi vuotta myöhemmin varattiin tukimies Lawrence Taylor, joka täydensi jo ennestään kivikovaa joukkoa Harry Carson, Brian Van Pelt ja Brian Kelley: Nelikko tuli tunnetuksi nimellä Crunch Bunch, vaikka Van Pelt ja Kelley kauden -83 jälkeen joukkueen jättivätkin. Viimeisen ison kiven jalustaan muodosti päävalmentaja: Ray Perkins lähti lakkokauden 1982 jälkeen, ja toimitusjohtaja George Young valitsi hänen tilalleen silloisen puolustuksen koordinaattorin Bill Parcellsin.

Vuosi vuodelta vauhti parani, ja lopulta pajatso tyhjeni kaudella 1986. 23 vuoden tauon jälkeen divisioonansa voittanut Giants rymisteli pudotuspeleissä ensin yli San Fransisco 49ers´sta 49-3 ja tyrmäsi sitten konferenssifinaalissa Washington Redskinsin 17-0. Super Bowl XXI pelattiin Rose Bowl-stadionilla yli 100000 silmäparin edessä, ja vastassa oli Denver Broncos. Tasaisena puoliaikaan asti pysynyt ottelu kääntyi lopulta Giantsille luvuin 39-20. Newyorkilaiset kantoivat kauden aikana kortensa kekoon myös voitonjuhlinnan perinteiden luomisessa. Urheilujuoman kaataminen päävalmentajan niskaan alkoi itse asiassa kostona: päävalmentaja Parcells oli hänelle tyypilliseen tapaan harjoituksissa tuulettanut keuhkojaan. Tällä kertaa kohteena oli ollut puolustuksen linjamies Jim Burt, joka ei mielestään ollut ripitystä ansainnut. Sunnuntain pelin jälkeen Burt kippasi tynnyrillisen juomaa Parcellsin päälle. Tästä Carson ja Taylor vasta innostuivatkin, ja siitä lähtien päävalmentaja joutui jokaisen voiton jälkeen kalsarinvaihtopuuhiin. Burt ei silti enää näihin kastamisiin osallistunut…

Seuraavana vuonna joukkue jäi 6-9-tulokseen ja pudotuspelien ulkopuolelle. Kausi -88 muistetaan paremmin Taylorin huumesekoiluista kuin futiksesta. Kaudella -89 joukkue palasi pudotuspeleihin, mutta yllätystappio L.A. Ramsille toisella kierroksella päätti Giantsin pelit. Vuosi 1990 oli taas kultainen: kymmenen ensimmäistä otteluaan voittanut ryhmä päätti runkosarjan tulokseen 13-3, ja tie jatkui aina Super Bowl XXV:een asti. Persianlahden sodan tunnekuohuissa pelattu ottelu oli klassikko vailla vertaa: Giantsia oli vastassa hehkutettu Buffalo Bills ja heidän no-huddle-hyökkäyksensä. Taisto ratkesi vasta Billsin potkaisija Scott Norwoodin missattua viime sekuntien potkumaalin.

Mestaruuskauden jälkeen alkoivat tummat pilvet taas kerääntyä New Yorkin taivaan ylle. Puolustuksen koordinaattorina tuolloin toiminut Bill Belichick lähti saatuaan päävalmentajan toimen Cleveland Brownsista. Parcells oli jo pitkään murjottanut päätäntävaltansa pienuudesta ja lopulta päätti siis nostaa kytkintä. Hyökkäyksen koordinaattori Ray Handley nostettiin johtoon, mutta joukkueen suoritustaso alkoi laskea kuin lehmän häntä. Kaudelle -93 palkattu Dan Reeves saikin puhallettua joukkoon uutta eloa, mikä vei Giantsin aina pudotuspelien toiselle kierrokselle. Kauden jälkeen oli taas haikeiden jäähyväisten aika kun joukkueen kulta-aikojen ikonit Taylor ja Simms päätivät ripustaa kypärän naulaan. Reevesin kausi joukkueen peräsimessä päättyi lopulta kauden -96 jälkeen.

Sitten penkin taakse marssi Jim Fassel. Hän nosti nuoren Danny Kanellin pelinrakentajaksi, ja puolustuksen tukijalkojen, tukimies Jessie Armsteadin ja linjamies Michael Strahanin, avulla käyrä lähti nousuun. Joukkue palasi divisioonansa mestariksi samana vuonna. Kun Fasselin onnistui kursimaan muiden joukkueiden juopoksi ongelmalapseksi ristimän pelinrakentaja Kerry Collinsin pään kuosiin, ja hyökkäyksen puolella profiiliaan nostivat niin laiturit Ike Hilliard ja Amani Toomer kuin keskushyökkääjä Tiki Barber, palasivat Jättiläiset Super Bowliin kauden 2000 päätteeksi. Siellä hyökkäystä kuitenkin retuutti Ray Lewisin johtama Baltimore Ravens-puolustus.

2000-luku on tuonut mukanaan muita tähtiä: Vuonna 2002 remmiin astui sisempi laituri Jeremy Shockey ja seuraavana vuonna puolustuksen linjamies Osi Umenyiora. Vuonna 2004 ruoriin tarttui nykyinen päävalmentaja Tom Coughlin. Saman vuoden varaustilaisuudessa koettiin eräs omituisimmista episodeista ykkösvaraukseen liittyen: San Diego Chargers varasi pelinrakentaja Eli Manningin, vaikka hän oli jo pitkään kovaan ääneen ilmoittanut halunsa pelata Giantsissa. Savuisten kabinettikeskusteluiden jälkeen Manning lopulta päätyi New Yorkiin, ja vastalahjana Chargers sai Giantsin koko draftin neljäntenä varaaman pelinrakentaja Philip Riversin sekä varausvuorot sen vuoden kolmannelta että seuraavana vuoden ensimmäiseltä ja viidenneltä kierrokselta. Vuosi vuodelta kansa on seurannut joukkueen hiljaista nousua ja nuoren kuupan kypsymistä, mutta tänään Giants-faneilla ei ole valittamista.