Kainalopallokorneri

Käsi pystyyn kaikki laji-ihmiset, jotka ovat selvinneet tähän päivään ilman minkäänlaista kyseenalaistavaa kommenttia harrastuksestaan. Jos nostit kätesi, olet joko valehtelija tai et ole tavannut tarpeeksi ihmisiä.

Jenkkifutis herättää voimakkaita tunteita Suomessa, lajin kannalta valitettavasti enemmän vastaan kuin puolesta. Ennakkoluulot lajista istuvat kansan mielessä yhtä tiukassa kuin Duudsoni kusiaispesässä. Puhutaan jostain mystisestä lajista, jossa väkivaltarikostaustaiset epäsosiaaliset barbaarit lyllertävät (kyllä, he lyllertävät, eivät juokse) päämäärämättömästi pitkin kenttää, rusikoiden kaikki eteensä sattuvat kanssapelaajat, ja jossain tämän kaiken komootion ja ryskeen keskellä pyörii peliväline, joka lajin nimestä huolimatta ei ole edes pallo.

Mitenkä on päässyt käymään että jefusta, jota on tituleerattu myös maailman taktisimmaksi pallopeliksi, nähdään täällä kylmässä Pohjolassa ainoastaan sen fyysinen puoli?

Hauskinta tässä koko jutussa on mielestäni keskivertokansalaisen valikoiva muisti. Massa tuomitsee koko pelin edellämainituin laatusanoin alimpaan helvettiin. Sitten tämä sama rahvas matkaa jäähalleihin seuraamaan valtakuntamme suosituinta talvilajia, jääkiekkoa. Ottelun tuoksinassa kaksi joukkueidensa kerrostalon kokoista mörköä, jolle ei isossa jaossa enää pehmeitä käsiä riittänyt, päättävät heittää turhat varusteet tonttiin ja näyttää Susanna Rahkamolle ja Petri Kokolle jäätanssin mallia. Päätä lyhyemmät erotuomarit seuraavat tumput suorina kahden mastodontin kukkotappelua siitä kumpi sitten rakastelikaan kumman äitiä. Ja mitä tekee rahvas? Mylvii kuin kiimainen uroshirvi ja rummuttaa tahtia käsillään. “Lyö siltä ämmältä pää irti!!” saattaa joku kielivirtuoosi vielä eetteriin heittää.

Itsekin olen useasti joutunut kaivautumaan poteroon turvaan ennakkoluulojen epäsuoralta tulelta mutta eräs tapaus kieltämättä yllätti allekirjoittaneen housut kintuissa: viime talvella mennessäni linja-autolla treeneihin minulla oli mukana iso pussi jenkkifutiksia. Yhtä pysäkkiä ennen omaa päätepysäkkiäni kyytiin nousi eräs viisissäkymmenissä ollut naishenkilö. Kohdalleni sattuessaan nainen huomasi tamineeni, ja kysyikin yllättyneenä pelaanko amerikkalaista jalkapalloa? Vastattuani myönteisesti tunsin helvetin tulien kuumuuden ympärilläni, kuin piru itsensä olisi vallanut naisen.

“Se on fasistinen väkivaltalaji, jossa ei tehdä mitään muuta kuin pahoinpidellään toisia!” Ensipisto tuli niin nopeasti ja voimalla etten edes kerinnyt kerätä itseäni päähyökkäystä vastaan.

“Kyllä minä teidät tunnen. Poikanikin harrastaa sitä. Hän oli kunnon urheilija kunnes alkoi siihen jumalattomaan hirvitykseen. Sen takia hän alkoi syödä niitä proteiinihormoonejakin!!”

Mielessä kävi pikainen ajatus että mahtoiko poika sittenkin lorotella roinan sijasta jotain miedompaa ja muidenkin urheilijoiden laajalta käyttämää palautusjuomaa, mutta tämäkin kysymys jäi esittämättä kun naisen suuvärkki kävi kuin Tuntemattoman Lahtisen konekivääri. Naisen ääneenpaine oli huumannut minut, ja olin täysin puolustuskyvytön tämän offensiivin edessä:

“Siellä vain törmäillään toisiin… *jäkä jäkä* …pahoinpidellään tunteettomasti vastustajia… *rähinää rähinää* …pallo on vain näön vuoksi… *lisää rähinää*…”

Pysäkkini lähestyessä yritin mitä kohteliaimmin päättää “keskustelun” edes jotenkin fiksusti, mutta matami oli päättänyt ottaa elämäntehtäväkseen tuhota onnettomat puolustukseni rippeet, ja käännyttää minut puhtaan hellenistisiin harrastuksiin vaikka miekkalähetyksellä. Kanssamatkustajatkin alkoivat epätoivoisesti peitellä korviaan naisen ripityksen kurittaessa tärykalvoparkoja. Jollain hataralla verukkeella onnistuin naisen lopulta ohittamaan, ja pääsin ulos bussista. Astuessani jalkakäytävälle tajusin ettei papatus ollut vieläkään loppunut, vaan nainen oli seurannut minua. “Älkääs menkö minnekään!” nainen kailotti harppoessaan perässä minkkiturkissaan ja nahkasaappaissaan. Tihentäessäni askelta huikkaisin hätäisesti jotain kiireestä, ja talvisohjoa kyntäen pyrin epätoivoisesti pakoon ylivoimaista vastustajaa. Ilmeisesti tajutessaan ettei saisi minusta enää kiihkonsa vuodattamisen kohdetta, hän tyytyi huutamaan perääni kuin viimeisellä hengenvedollaan ähkäisten: “Älkää vain pilatko tulevaisuuttanne!!!” Viimeinen kommentti hukkui jo puoliksi kylmän talviviiman ujellukseen. Kun sitten pääsin tien yli, oli ihan pakko istahtaa penkille keräämään voimia. Kaikki tämä YHDEN pysäkinvälin aikana, johon kuluu maksimissaan 40 sekuntia.

Toisaalta, voivat ne ennakkoluulot mennä toiseenkin suuntaan. Muutama vuosi sitten, vielä kotona asuessani, katselin telkkaria ja kanavia surffatessani törmäsin rugby-otteluun. Silkasta uteliaisuudestani jäin katselemaan kantalajin uroiden mittelöä. Äitimuorini sattui samalla piipahtamaan huoneessani ja havaitsi televisiossa möyrivät soturit. Viisi sekuntia ottelua katsottuaan hän totesi ykskantaan: “Homojen laji!” Päästettyäni hilpeän tirskahduksen minä sitten utelemaan että mitenkäs äitimuorini päätyi näin mutkattomaan yhteyteen seksuaalivähemmistöjen ja rugby-pelaajien kanssa. “No kato nyt! Isot miehet hyppii toistensa päälle!”

Äitini kunniaksi on tosin sanottava ettei jefu ole hänen mielestään niin väkivaltaista kuin pikkuveljeni harrastama karate.

Siunattu olkoon yksinkertaisuus.